Valtakunta » Suur-Suomi » Historia

Suur-Suomen poliittinen historia

Itsenäistyminen: Vapaussota jää kesken

Valkoisen Suomen vapaussota Venäjää ja kommunismia vastaan oli vuonna 1919 jäänyt monien mielestä kesken. Viro ja Suomi olivat itsenäistyneet ja saavuttaneet länsivaltojen tunnustuksen, mutta laajat heimoalueet jäivät rajojen ulkopuolelle. Kommunisminvastaisen taistelun jatkaminen ja heimokansojen vapauttaminen jäi harvojen aktivistien harteille.

Presidentti Ståhlberg nimitti "seikkailupolitiikaksi" vapaussodan voittajan Mannerheimin suunnittelemaa hyökkäystä Pietariin, jossa ratkaistaisiin Punaisen Venäjän kohtalo. Ohikiitävän hetken ajan Suomella olisi ollut maailmanhistorian avaimet käsissään. Toisin kävi, ikävin seuraamuksin. Mannerheim ei saanut tukea; Bolshevikit lujittivat valtansa ja perustivat Venäjälle maailmahistorian pelottavimman terrorivaltion.

Pitkiksi venyneet rauhanneuvottelut Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä alkoivat Tartossa kesäkuussa 1920. Siinä suomalaisten vaatimukset Itä-Karjalaan ja Kuollan niemimaahan tyrmättiin täysin. "Häpeärauha" päättyi lopulta niin, että suomalaiset saivat Petsamon "käsivarren", mutta menettivät Repolan ja Porajärven, jotka edellisenä vuonna olivat liittyneet Suomeen. Rauhansopimus sai Suomessa hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Repolan nuori nimismies ja aktivisti, heimoaatteen marttyyri Bobi Sivén ampui protestiksi itsensä. Rauhansopimuksesta ja Neuvosto-Venäjän lupauksista huolimatta vaino- ja sortotoimenpiteet Karjalassa jatkuivat. Lokakuussa 1921 Itä-Karjalassa puhkesi aseellinen kansannousu Ukki Väinämöisen johdolla. Kapinalliset pyysivät apua Suomelta, Virolta ja Puolalta. Neuvosto-Venäjän vastatoimet olivat kovat: Maahan marssitettiin 13 000 puna-armeijalaista. Mukana oli myös Pietarin punaupseerikoulun suomalaisista oppilaista muodostettu iskuosasto.

Sotien välisen ajan ulkopolitiikka oli hapuilevaa. "Reunavaltiopolitiikasta", ts. liitosta Puolan ja Baltian maiden kanssa luovuttiin alkumetreillä. Suhteet Ruotsiin olivat Ahvenanmaan kysymyksen vuoksi heikot. Saksalaisesta kulttuuripohjasta huolimatta yhteyksiä pidettiin lähinnä Englantiin ja Ranskaan. Sisäisesti nuori tasavalta oli yhtä huteralla pohjalla. Koko 20-lukua leimasivat kieliriidat. Vuoden 1919 hallitusmuodon mukaan molemmat kotimaiset kielet olivat tasavertaisia. Tämä ei tyydyttänyt ruotsinkielisiä. Svenska Finlands folkting oli sitä mieltä, että suomessa ei puhuttu vain kahta kieltä, vaan maassa asui myös kaksi eri kansaa. Kansankäräjät vaativat ruotsinkielisille alueille itsehallintoa. Aitosuomalaisten tavoitteena taas oli yksikielinen Suomi, jossa ruotsia olisi käytetty vain paikallishallinnossa. Kieliriita loi liiton ruotsalaisen kansanpuolueen ja SDP:n välille. Vasemmisto tuki ruotsalaisten kielipolitiikkaa ja vastineeksi ruotsalaiset liukuivat pasifistiselle ja sosialistiselle linjalle. Yhdessä he mm. järjestelmällisesti heikensivät Suomen maanpuolustusta. Toisen maailmansodan syttyessä Suomen armeija olikin äärimmäisen heikosti varustettu.

20-luku: Tasavalta torjuu radikalismin

Tasavallan alkuvuosina useimmat hallitukset rakentuivat maalaisliiton ja edistyspuolueen yhteistyön pohjalle. Keskustapolitiikan parlamentaarinen perusta oli kapea ja hallitukset sen vuoksi vähemmistöhallituksia. Edistyspuolue kärsi vaaleissa tappion toisensa jälkeen ja menetti suurimman osan paikoistaan. Suuri siirtymä tapahtui myös vasemmiston sisällä: Sosiaalidemokraatit menettivät 80 paikastaan 27 äärivasemmistolle. Neuvostoliitosta käsin johdettu kommunistien "viides kolonna" oli soluttautunut kaikkiin työväen järjestöihin.

Kyösti Kallion keskustahallitus yritti taistella äärivasemmistoa vastaan. Kommunistien haltuun joutunut SDP:n nuorisoliitto lakkautettiin. Kommunistien peitejärjestö SSTP (Suomen Sosialistinen Työväenpuolue) kiellettiin ja sen kansanedustajat pidätettiin. Kallion toimet eivät kuitenkaan äärivasemmistoa hillinneet. Päinvastoin kommunistien julkinen toiminta kiihtyi ja kannatus kasvoi 20-luvun loppua kohden. Lakot ja työtaistelut levisivät kaikkialle maahan. 1928 Etsivä keskuspoliisi pääsi kommunistien jäljille, ja pääosa maanalaisen SKP:n toimihenkilöistä jäi kiinni. Tämä hidasti kommunistien myyräntyötä melkoisesti.

Suomalainen yhteiskunta alkoi radikalisoitua myös oikealle. Kun hallitus ei näyttänyt kykenevän puolustamaan Valkoisen Suomen perintöä, elokuun 1929 punaisten mielenosoitusten jälkeen maahan perustettiin useita kommunisminvastaisia kansanliikkeitä. Merkittävin niistä oli Lapuan liike, joka otti oikeuden omiin käsiinsä ja ryhtyi aktiivisesti taistelemaan äärivasemmistoa vastaan mm. muilutuksin ja kirjapainoja tuhoamalla. Suuri talonpoikaismarssi Helsinkiin vuonna 1930 sai tahtonsa läpi, ja hallitus sääti ns. kommunistilait, tosin vasta sen jälkeen kun presidentti oli hajoittanut eduskunnan ja määrännyt uudet vaalit.

Kommunistien tunnusten ja toiminnan kieltäminen tyydytti talonpoikia niin, että Lapuan liike luopui vallankaappaussuunnitelmistaan. Liike kuitenkin jatkoi aktiivisesti ulkoparlamentaarista toimintaansa. Se pyrki turvaamaan vapaussodan saavutukset palauttamalla vuoden 1918 Valkoinen Suomi ennalleen. Liikkeen aktivistit kokivat jatkavansa itsenäisyystaistelua siitä mihin se keväällä 1918 oli jäänyt. Lapuan liikkeen painostus vaaleissa 1931 mahdollisti kokoomuslaisen P. E. Svinhufvudin valitsemisen presidentiksi ja pitkään syrjässä olleen Mannerheimin tulon puolustusvoimien ylipäälliköksi.

Lapuan liikkeen syyllistyminen laittomuuksiin käänsi kuitenkin yleisen mielipiteen sitä vastaan. Lapualaisten uusi hyökkäys alkoi sosiaalidemokraatteja vastaan. Lapuanliikkeen johto aloitti Mäntsälässä kapinan, johon se toivoi suojeluskuntien yhtyvän. Presidentti vetosi suojeluskuntalaisia palaamaan kotiinsa. Hallitus käytti kapinallisiin samoja aseita, jotka eduskunta oli antanut hallitukselle lapualaisten omasta painostuksesta äärivasemmiston tukahduttamiseksi: Lapuanliike määrättiin hajoitettavaksi kansakunnan suojelulain nojalla.

Liikkeen ydin ryhmittäytyi uudelleen kesäkuussa 1932 järjestöksi, joka sai nimen Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Ohjelmajulistuksessaan se ilmoitti jatkavansa taistelua vapaussodan saavutusten turvaamiseksi. IKL:n organisaatio ja ulkoinen esiintyminen oli monin osin Italian fascistien vaikutusta: Puolueen univormunakin oli musta paita. Nuorisojärjestö Sinimustat omaksui myös ns. roomalaisen tervehdyksen. Eduskunnan laillisuusrintama ryhtyi patoamaan oikeistoradikaaleja painovapauslain muutoksella ja järjestöunivormujen käytön kiellolla julkisissa tehtävissä.

30-luku: Eristäytynyt Suomi tuuliajolla

"Reunavaltiosopimuksen" kaaduttua puolueettomaksi julistautunut Suomi haki turvaa Skandinavian maista. Pohjoismaista yhteistyötä ajoivat ruotsalaisen kansanpuolueen ohella aktiivisesti Mannerheim, pääministeri Kivimäki ja 1934 kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi tullut J. K. Paasikivi. Kaksi vuotta myöhemmin Paasikivi siirtyi Suomen lähettilääksi Tukholmaan. Merkittäviä olivat myös sosiaalidemokraattien suhteet yli Pohjanlahden. Kansainliiton kyvyttömyys luoda turvallisuutta ajoi 30-luvun puolivälin jälkeen pieniä valtioita puolueettomuuteen. Italian ja Abessiinian sodan päättyminen 1936 merkitsi itse asiassa jo kuoliniskua Kansainliitolle ja sen edustamalle turvallisuusjärjestelmälle.

Kivimäen hallitus kaatui 1936 ja sen korvasi sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton punamulta. SDP:n kaksi perättäistä vaalivoittoa, Kokoomuksen pesäero oikeistoradikaaleista ja IKL:n jääminen pienpuolueeksi mahdollisti sen poikkeuksellisen kehityksen, että ainoana itäeurooppalaisena maana demokraattinen järjestelmä täällä säilyi ja lujittui. Baltiassa, Puolassa ja Balkanilla parlamentarismi kriisiytyi ja maat ajautuivat yksinvaltaan. Sodan aattona jotkut maat kuten Tshekkoslovakia ja Baltian tasavallat luhistuivat kokonaan.

Lokakuussa 1936 virkaansa astuneen Kyösti Kallion (IV) hallitus oli vahvasti maalaisliittolainen. Kallion vaatimuksesta edistyspuolueen Rudolf Holsti palasi ulkoministeriksi 14 vuoden tauon jälkeen saksalaisvastaisuudestaan huolimatta. Sisäministeriksi nousi 36-vuotias maalaisliittolainen Urho Kekkonen. Oikeistorintama asettui tukemaan Svinhufvudin uudelleenvalintaa kevään 1937 presidentinvaaleissa, mutta sosiaalidemokraatit, Edistyspuolue ja Maalaisliitto nostivat Kallion presidentiksi. Uuden punamultahallituksen muodostajaksi sovittiin A. K. Cajander. Talouspulan hellittäessä hallituksesta tuli suosittu, mutta sen saksalaisvastainen politiikka ja maanpuolustuksen laiminlyöminen meinasivat käydä Suomelle kohtalokkaaksi.

Poliittiset äärilaidat menettivät 30-luvulla selvästi kannatustaan. Sen lisäksi sisäministeri Kekkonen yritti voimatoimin tukahduttaa IKL:n toimintaa. Viron vallankaappausyritykseen osallistunut nuoristojärjestö Sinimustat kiellettiin toukokuussa 1938. Marraskuussa Kekkonen sai hallitukselta valtuudet lakkauttaa IKL, mutta Helsingin raastuvanoikeus kumosi sisäministeriön päätöksen. Kekkonen jatkoi taisteluaan IKL:ää vastaan, mutta syksyllä 1939 asia raukesi, kun suhteet Neuvostoliittoon kiristyivät.

Kansalaisten elintaso nousi 30-luvun lopulla nopeasti ja Suomi astui ensi askeleitaan kohti germaanista hyvinvointivaltiota. Kansakunta eheytyi ja kansallista identiteettiä lujittivat suomalaisten urheiluvoitot ja saavutukset monilla henkisen kulttuurin aloilla. Ulkopoliittisesti Suomi oli kuitenkin tuuliajolla: Muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessakin se edelleenkin uskoi sokeasti puolueettomuuteen ja muiden pohjoismaiden tukeen. Maailmankatsomuksellinen kamppailu ei ollut vielä saavuttanut maamme rajoja. Sotamarsalkka Mannerheim huomautti useaan otteeseen puolustusvoimien heikosta varustelutilanteesta. Punamultahallitus piti kuitenkin kukkaronnyörit tiukalla. Erityisen kielteisesti puolustukseen suhtautuivat Cajander ja SDP:n Tanner. Suomen puolustus jäi täysin suojeluskuntien ja AKS:n aktivistien vapaaehtoisen työn nojaan.

Neuvostoliitto yritti koko kesän 1939 ajan sitkeästi saada vuokraksi Suomenlahden saaria linnoitettavakseen. Suomi torjui jyrkästi kaikki tällaiset suunnitelmat. Kesän 1939 uutispommi räjähti elokuun 23. päivänä: Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen turvin Neuvostoliitto alkoi nyt voimallisesti levittäytyä Itä-Eurooppaan. Syyskuussa 1939 Puolan kriisi johti sotaan, jossa Ranska ja sitten Iso-Britannia julistivat sodan Saksalle. Neuvostoliitto miehitti ensin Itä-Puolan ja sitten Baltian maat valheellisten "avunantosopimusten" nojalla. Suomen vuoro oli 5. lokakuuta, jolloin hallitus sai kutsun lähettää edustajansa Moskovaan keskustelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä".

Mannerheimin esityksestä Suomessa aloitettiin ylimääräiset kertausharjoitukset ja kenttäarmeija siirrettiin puolustusasemiin Karjalan kannakselle. Cajanderin hallitus luotti edelleen sokeasti länsimaiden tukeen. Kun Neuvostoliiton aluevaatimuksiin ei suostuttu, puna-armeija ylitti rajan marraskuun 30. päivänä 1939. Hyökkääjät olivat ylivoimaisia: bolshevikit heittivät tuleen 19 jalkaväkidivisioonaa ja 7 panssariprikaatia. Suomi vetosi turhaan Kansainliittoon. Iso-Britannia ja Ranska pitivät yllä turhaa toivoa avustusretkikunnan tulosta; tämä oli tosiasiassa koko ajan bluffia. Avustusjoukot eivät olleet tulossa Suomeen, vaan matkalla miehittämään Norjaa. Taantumukselliset länsimaat yrittivät kalastella Stalinia liittolaisekseen kansallissosialistisen Saksan nujertamiseksi. Suomen sankarillinen taistelu ylivoimaista hyökkääjää vastaan päätyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla torjuntavoittoon. Maa joutui alistumaan ankariin rauhanehtoihin: Hankoniemi ja Karjalan lääni, Viipurin kaupunki mukaanlukien, oli luovutettava venäläisille.

Uusi suunta: Suomalais-Saksalainen Seura

Sotienvälisen ajan pohjois- ja länsimaisista haparoinneista huolimatta saksalaiselle kulttuurilla oli Suomessa pitkän ajanjakson kuluessa rakentunut hegemoninen asema. Suomen sivistyneistö hallitsi Saksan kielen ja tunsi maan kulttuurin, ja maiden välille oli kehittynyt yliopistojen, erilaisten järjestöjen ja yksityisten tukemana moninainen kulttuurivaihto. Oppikoulujen ensimmäisenä vieraana kielenä opiskeltiin saksaa, ja kansainvälistä merkitystä omanneet tieteelliset työt julkaistiin valtaosaltaan saksaksi. Vuoden 1918 perintöä ja näitä syvällisiä saksalaisia kulttuuriyhteyksiä edusti Suomessa Suomalais-Saksalainen Seura (SSS).

Tyytymättömänä Cajanderin hallituksen ja erityisesti sen ulkoministerin Rudolf Holstin kansallissosialistista Saksaa kohtaa osoittamaan pidättyväisyyteen SSS pyrki omalla toiminnallaan ehkäisemään maiden välisten suhteiden kylmenemistä. Seura pyrki saamaan mahdollisimman arvovaltaisia saksalaisia puhujavierailuille Suomeen. Ennen sotaa Suomessa vierailivat valtakunnanurheilujohtaja Hans von Tschammer und Osten ja valtionvarainministeri kreivi Lutz von Schwerin-Krosigk, kummatkin kansallissosialismin eturivin vaikuttajia. Ribbentrop-Molotovin sopimus elokuussa 1939 oli pettymys monille: Punamultahallituksen saksalaisvastainen politiikka oli johtanut maan ajautumiseen Neuvostoliiton etupiiriin.

Kun hallitus ei tehnyt mitään, SSS ryhtyi oma-aloitteisesti puolustamaan Suomen asemaa Berliinissä. Seuran yhteiskunnallinen painoarvo oli huima: sen hallitus eli valtuuskunta oli akateemisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vaikutusvaltainen eliittiryhmä. Sen jäsenet toimivat useilla julkisen elämän aloilla, ja näin muodostui laaja päällekkäisten kontaktien verkko joka tarjosi tehokkaita edunvalvontakeinoja. Siinä mielessä seura oli vastakohta samoihin aikoihin aktivoituneelle Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuralle (SNS), joka oli täysin marginaalinen ääriryhmä.

SSS:n johtohahmoissa oli lukemattomia sodan aikaisia ja sitä edeltäviä ministereitä, mm. Vilho Annala (IKL), Antti Kukkonen (Maalaisliitto), Edwin Linkomies (Kokoomus) ja Antti Hackzell. Puoleidensa puheenjohtajia olivat Linkomies ja Annala. Lauri Aho oli Uuden Suomen päätoimittaja. Seuran valtuuskunnassa istui kahdeksan professoria, joiden painoarvoa lisäsi myös se, että matematiikan professori Rolf Nevanlinna oli myös yliopiston rehtori ja Linkomies pääministeriksi tuloonsa asti (5.3.1943) vararehtori. Teollisuutta ja liikemaailmaa SSS:ssa edustivat mm. vuorineuvokset Julius Alanen, Petter Forsström, Harry Gullichsen, Outokumman toimitusjohtaja Eero Mäkinen ja Otavan toimitusjohtaja Heikki Reenpää. Lisäksi seuraan kuului useita pankinjohtajia sekä vaikutusvaltaisia taiteilijoita kuten säveltäjä Yrjö Kilpinen ja kirjailija Maila Talvio.

Seuran lähettämät delegaatiot tapasivat Saksan poliittisen johdon edustajia. Ennen talvisotaa Hermann Göring oli moittinut heille Suomen länsimielisiä asenteita ja sanoi niiden johtavan turmioon. Hän kehoitti Suomen poliittista johtoa "antamaan hiukan perään siinä mielessä, että korjataan asia kun tästä päästään vähän selvemmille vesille". Suursodan laajetessa pohjoismaihin ja Ranskan antauduttua kesällä 1940 Neuvostoliitto jatkoi Suomen painostamista. Rauhansopimuksen tulkinnasta syntyi jatkuvasti erimielisyyksiä Moskovan ja sodanjälkeisen Risto Rydin hallituksen välillä. Presidentti Kallio sai halvauskohtauksen elokuun lopulla 1940 ja erosi. Pääministeri Ryti valittiin lähes yksimielisesti hänen seuraajakseen. Uuten hallitukseen tuli edustajia kaikista puolueista, myös IKL:stä. SSS:n huomattavimmat aktiivipoliitikot heittivät nyt kaiken arvovaltansa peliin ulkopoliittisen saksalaissuuntauksen puolesta.

Marraskuun puolivälissä 1940 Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov ilmoitti Berliinissä luottamuksellisesti NL:n haluavan "likvidoida" Suomen. Hitler kielsi tämän ehdottomasti. Välienselvittely Neuvostoliiton ja Saksan välillä oli lähellä. Hitler vahvisti joulukuun puolivälissä 1940 lopullisesti Operaatio Barbarossan, suunnitelman sotaretkestä kommunismia vastaan. Suomelle oli tässä suunnitelmassa varattu merkittävä rooli. Kolmen viikon sisällä Suomi sai Saksasta enemmän sotilaallista ja taloudellista apua kuin mitä se oli saanut koko Talvisodan aikana länsimailta. Suomi oli tehnyt viime hetkellä poliittisen täyskäännöksen ja liittynyt Uuden Euroopan eturintamaan.

Uuden sodan sytyttyä kesäkuun 22. päivänä 1941 yhteistoiminta saksalaisten kanssa lujittui. Professori Linkomies kokoomuksen puheenjohtajana esitti tyytyväisyytensä siitä, ettei Suomen tarvinnut käydä tätä kamppailua "ihmisyyden puolesta bolshevismia vastaan" yksin, vaan mahtavan Saksan rinnalla. SSS:n asema Suomen yhteiskunnallisessa elämässä sai virallisen luonteen: Siitä tuli hallituksen hyväksymä ja sen luottamusta nauttiva kulttuurinvälittäjä Suomen ja Saksan välille. SSS:n arvomaailman kolme peruskiveä olivat bolshevisminvastaisuus, saksalaismielisyys ja Suur-Suomi -aate. Seuran ruotsinkieliset jäsenet, Forsström, Åkerman ja Norrmén etunenässä, jättivät RKP:lle julkilausuman, jossa he arvostelivat puoluejohtoa vasemmistosympatioista ja Saksaa kohtaan osoitetusta pidättyvyydestä, joka tekisi suomenruotsalaisista Euroopan uudelleenjärjestelyssä "rotunsa pettäjiä".

Jatkosodasta pysyvään rauhaan

Saksalaisin asein varustautuneen Suomen armeijan iskukyky oli kesällä 1941 aivan toinen kuin syksyllä 1939. Suomessa toteutettiin erittäin perusteellinen liikekannallepano, joka jätti tuki- ja huoltotehtävät suurelta osin naisten vastuulle. Suomalaisten edettyä heinäkuussa yli Tarton rauhan rajan ylipäällikkö Mannerheim antoi mahtipontisen päiväkäskyn, jossa hän toisti helmikuussa 1918 antamansa lupauksen, ettei panisi miekkaansa tuppeen ennen kuin koko Karjala olisi vapaa. SDP:n ministerit uhkasivat erota hallituksesta. Muutenkin vasemmisto suhtautui jatkosotaan paljon kriittisemmin kuin talvisotaan. Viranomaiset joutuivat pidättämään jo ensimmäisenä vuonna viitisensataa tihutyöläis-kommunistia.

Suomalaisten kärkijoukko saavutti 7.9. Syvärin, josta hyökkäys kääntyi pohjoiseen. Petroskoi vallattiin lokakuun alussa ja sille annettiin suomalainen nimi, Äänislinna. Äänisjärven pohjoispäässä sijaitsevan Karhumäen valtauksen 5.12.1941 jälkeen suomalaisten hyökkäys pysäytettiin. Jatkosodan alun hyökkäysvaihe vaati 25 000 miehen hengen. Uhraus oli suurempi kuin Talvisodassa, mutta sitä ei koettu läheskään yhtä raskaaksi. Vapautetun Itä-Karjalan väestöstä runsas neljäsosa, 85 000 henkeä, oli onnistunut jäämään asuinsijoilleen. 20 000 venäläistä internoitiin keskitysleireille odottamaan rauhan jälkeen siirtoa Venäjälle. Myös lähes satatuhatta inkeriläistä siirrettiin Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta. Suunnitteilla oli myös virolaisen sivistyneistön laajamittainen muutto.

Joulukuussa 1941 kaikilla Suomen rintamilla alkoi asemasota. Kenttäarmeijasta kotiutettiin vuodenvaihteen jälkeen noin kolmannes. Saksalaiset pitivät hallussaan Tihvinää ja Moskovaa. 25.11. Saksan ulkopoliittinen johto juhli kommunisminvastaisen antikomitern-paktin uudistamista. Tällä kertaa allekirjoittajien joukossa oli myös pohjoismaista Suomi ja Tanska. Kevättalvella 1942 kenraali Airo jatkoi suomalaisten hyökkäystä pohjoiseen kohti Sorokkaa. Itse Hitler saapui kesällä onnittelemaan Mannerheimia tämän 75-vuotispäivänä voitosta pohjoisessa. Lokakuussa suomalaiset olivat jo Louhessa.

Itärintaman ratkaisu kypsyi vuosien 1942-1943 vaihteessa, jolloin piiritetty Leningrad kukistui ja saksalaiset katkaisivat Venäjän öljykuljetukset Volgalla. Puna-armeijan "höyryjyrästä" ehtyi höyry ja se kulutti itsensä loppuun järjettömissä, suurtappiohin johtaneissa vastahyökkäyksissä. Saksalle oli tärkeää saada edelleenkin häilyväinen Suomi lujemmin sidottua Uuden Euroopan talous- ja turvallisuusjärjestelyihin. Tämä edellytti hallitusvaihdosta. Ulkopoliittinen kriisi syntyi helmikuussa 1943, jolloin Hitler vaati avustuskuljetusten katkaisemisen uhalla Mannerheimia jatkamaan sotatoimia pohjoisessa, jossa Murmanskin valloitus ei ollut onnistunut.

Valitsijamiehet kokoontuivat 15.2.1943 toimittamaan tasavallan presidentin vaalin. Eurooppapolitiikassaan ennenkin aktiivinen Risto Ryti valittiin uudelleen presidentiksi. Pääministeriksi tuli SSS:n ja Kokoomuksen oikeistosiiven Edwin Linkomies. Linkomies kävi sodan aikana pitämässä Euroopassa huomiota herättäneen puhekiertueen, jossa hän toi selväksi Suomen halun osallistua aktiivisesti Uuden Euroopan kehittämiseen sen etunenässä. Samalla Suomi aloitti alustavat rauhantunnustelut Neuvostoliiton kanssa. Hitler hyväksyi Neuvostoliiton tarjouksen heinäkuussa 1943. Suomalaisten aktivistien pitkäaikaiset haaveet toteutuivat, kun Suomi sai tässä ns. Tukholman erillisrauhassa Itä-Karjalan, Kuollan niemimaan ja kolmen kannaksen rajat.

Suur-Suomi Uudessa Euroopassa

Koko Suomen armeijaa ei aselevon jälkeenkään heti kotiutettu, vaan se jäi rauhoittamaan Itä-Karjalaa ja Kuollan niemimaata. Vanhimmat ikäluokat sentään päästettiin kotiin perheittensä luo. Pieniä suomalaisjoukkoja käytettiin myös Saksan vaatimuksesta turvallisuustehtäviin Pietarin alueella. Aktivistipiireissä kaupunkia kutsuttiin myös Nevanlinnaksi. Saksan aikeet kaupungin suhteen olivat ristiriitaiset. Hitlerin alkuperäisen suunnitelman mukaan Pietari oli hävitettävä kokonaan ja palautettava suoalueeksi, jottei se enää uhkaisi Itämeren turvatasapainoa. Suunnitelmaa ei kuitenkaan koskaan ehditty panna täysin täytäntöön. Kaupungin asukasluku oli tosin pudonnut piirityksen ja taistelujen aikana kolmannekseen siitä mitä se oli ennen sotaa.

Aseistettua rauhaa kesti Zürichin neuvottelujen alkamiseen vuonna 1945 asti. Zürichin sopimus sementoi Saksan sodan aikana luoman järjestelmän. Joidenkin länsimielisten ja ruotsalaisten elättelemät toiveet siitä, että Yhdysvallat aloittaisi pian uuden ydinsodan Saksaa vastaan, osoittautuivat pelkiksi vastuuttomiksi fantasioiksi. Sodan ja sairastelun uuvuttama marsalkka Mannerheim jäi eläkkeelle ja vetäytyi puolueettomaan Sveitsiin kirjoittamaan muistelmiaan.

Sodanjälkeisessä ulkopolitiikassa sekä presidentti Ryti että pääministeri Linkomies osoittautuivat aktiivisiksi. Ryti ymmärsi, että Suomen kannatti olla tiiviissä kanssakäymisesä muiden pienten maiden kanssa ja yhdessä toimia suuren Saksan vastapainona Uudessa Euroopassa. Siksi yleiseurooppalaiset liittosuunnitelmat olivat lähellä hänen sydäntään. Ensimmäinen Uuden Euroopan yhteisöä suunnitteleva valtiomiesten kokous pidettiinkin Rydin aloitteesta Wienissä keväällä 1948. Rytiä enemmän Saksassa arvostettiin kuitenkin pääministeriä, professori Edwin Linkomiestä, joka oli SSS:n riveissä osoittanut suopeutensa Kolmatta Valtakuntaa kohtaan. Hän näki Suomen ja Saksan yhteistyön niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin ulottuvan pitkän historiallisen linjan toteutumisena:

"Se yhteistoiminta, mitä Saksalla ja Suomella on ollut, ei voi olla luomatta vahvaa ja kestävää perustaa kansojemme väliselle suhteelle myöskin vastaisuudessa. Vuosi 1918 pani tämän aluelle, mutta silloiseen ajankohtaan painoi lähtemättömän traagisen leiman se, että osa Suomen kansaa oli harhautunut väärälle polulle. Nyt ei ole tätä häiritsevää seikkaa, vaan yhteistoiminta on kaikinpuolinen ja sumentumaton. Siinä on tulevienkin suhteiden vankka poliittinen perusta. Täällä on opittu näkemään, että meidän asemassamme olevan kansan, joka ei ole lukumäärältään suuri, täytyy omistaa suurten kansojen joukossa läheinen ystävä, johon se voi turvata. Tämän ystävän asema kuuluu luonnonmukaisesti Saksalle, joka sitä paitsi uuden Euroopan luojana ja keskuksena on oikeutettu edellyttämään liittymistä sen ympärille."

Valtapoliittisten laskelmien lisäksi Suomen ja Saksan ystävyydellä oli myös henkiset perusteensa "pohjoismaisen ajatuksen" toteutumisessa. Vaikka Suomi erosi muista pohjoismaista kielensä ja valtiollisen kehityksensä suhteen, olivat suomalaiset pohjoista ihmislaatua rodullisesti edustavina luoneet elinvoimaisen kansallisen kulttuurin nimenomaan pohjoismaisista aineksista. Useasti parlamentarismin jähmeyteen tuskastunut Linkomies katsoi Suomen voivan ottaa Saksasta oppia myös poliittisesti:

"Pohjolan liittäminen Uuden Euroopan yhteyteen väikkyy monen nykypäivän johtavan saksalaisen mielessä eräänlaisena - jos niin saa sanoa - pyhänä tehtävänä. Meidän suomalaisten on syytä syventyä tähän pohjoismaiseen ajatukseen ja tutkia, mitä siitä meidän kansallamme on opittavaa ja miten se mahdollisesti voisi vaikuttaa meidän poliittiseen toimintaamme. Siinä on yksi Suomen ja Saksan henkisiä liittymäkohtia"

Tärkeä edellytys Suomen vaikutusvallalle Uudessa Euroopassa oli Linkomiehen mukaan se, että suomalaiset ja saksalaiset ovat rodullisen sukulaisuutensa, samanlaisten elinolojensa ja aiemman vuorovaikutuksensa vuoksi ajattelultaan ja olemukseltaan samankaltaisia. Kummatkin näkivät työn tärkeimpänä yhteiskuntaa ylläpitävänä voimana, vaikka se ilmenikin eri tavoin. Suomalainen aatemaailma oli laajan elintilan synnyttämän "korvenraivaajaindividualismin" leimaamaa, kun taas saksalaiset olivat luoneet yhteisponnisteluille suotuisan kollektivistisen ilmapiirin. Tämä ymmärrettiin myös Saksassa, joka ei missään vaiheessa pyrkinyt väkisin muuttamaan Suomen valtiojärjestelmää, joka selvästi toimi hyvin.

Kansantoveruuden tiellä

Vaikutteita omaksuttiin Saksasta kuitenkin innokkaasti. Jo kauan ennen kuin Uuden Euroopan yhteisön peruskirjaa sorvaava komissio oli saanut päätettyä UE:n yhteisestä arvoperustasta ja säännöistä, Linkomiehen uusi (II) hallitus löi läpi useita yhteiskunnallisia uudistuksia. Tämän teki mahdolliseksi ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa 1946 tapahtunut radikaali hyppäys oikealle. Sodan aikana kansallissosialististen tai fascismille muuten vain suopeiden liikkeiden kattojärjestöksi perustettu Suomen Valtakunnan Liitto (SVL) tuli näkyvästi mukaan politiikkaan yleisoikeistolaisin, eurooppalaismielisin ja bolshevismin vastaisin tunnuksin. Sen saama kannatus yllätti omienkin odotukset. Radikaalien spontaania menestystä korosti sekin, että näiden eduskuntavaalien äänestysprosentti 75 oli korkeampi kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa.

Lähes kolmanneksen kaikista edustajanpaikoista saanut SVL nousi kertaheitolla samalle tasolle SDP:n kanssa ja kilpaili suurimman puolueen tittelistä. Saksa oli vaaleihin hyvin tyytyväinen ja näki tuloksessa selvän merkin siitä, että Suomi olisi johdateltavissa parlamentaarisin keinoin kansallissosialistisille urille. SVL:n, Kokoomuksen ja Maalaisliiton muodostamalla hallituksella oli 2/3 määräenemmistö eduskunnassa, mutta Urho Kekkosen johtama Maalaisliitto jarrutti kaikkein radikaaleimpia suunnitelmia. Tappion kärsineet Ruotsalainen kansanpuolue ja SDP jäivät oppositioon eivätkä enää kertaakaan nousseet hallitukseen. Edistyspuolue sai vain kolme paikkaa ja lakkasi pian kokonaan olemasta.

Suomen Valtakunnan Liiton johtohahmoja olivat silmäkirurgi Mauno Vannas, maantieteen professori Väinö Auer, lastenlääketieteen professori Arvo Ylppö, yliopiston rehtori Rolf Nevanlinna, säveltäjä Yrjö Kilpinen, elokuvaohjaaja Risto Orko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, lähetystöneuvos ja Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön johtaja Teo Snellman, lakimies Jussi Leino, Suomen Kansan Järjestön johtaja Arvi Kalsta sekä Siniristi-järjestön pää-äänenkannattajan Uusi Eurooppa -lehden päätoimittaja Olavi Linnove.

SVL:n alkuunpanijoita olivat eversti Kuussaari ja Sven Bernhard Oksanen, joka kuitenkin jäi pois toiminnasta hyvin nopeasti. Mauno Vannas nousi yrityksen johtoon kevättalvella 1942, joka yhdessä vaimonsa kanssa käytti erinomaisia Saksan-yhteyksiään SVL:n poliittisen painoarvon lisäämiseksi. Vannas tapasi Berliinissä mm. Himmlerin ja Rosenbergin, jotka molemmat lupasivat tukensa SVL:n pyrkimyksille. Liiton yllättävältä näyttävä vaalivoitto oli tosiasiassa pitkällisen valmistelutyön tulosta. Kaadereiden kokoaminen ja kouluttaminen oli aloitettu jo sodan aikana. Suomen Valtakunnan Liittoon yhtyivät vielä nupullaan olleiden kansallissosialististen järjestöjen lisäksi IKL, Akateeminen Karjala-Seura, Heimosoturien Liitto ja Rintamamiesten Liitto. IKL luovutti liitolle talonsa ja kirjapainonsa.

Vannaksen ja Kalstan kirjoittamassa periaateohjelmassa SVL määritteli tavoitteekseen saada vaikutusvaltaiset kansalaiset kaikista piireistä ja puolueista kerääntymään SVL:n ympärille ja muodostaa valtio, jossa ei olisi puolueita ja jossa valtioelämä rakentuisi kansanvaltaiselle johtaja- ja vastuuperiaatteelle. Periaateohjelma tuomitsi kapitalistis-demokraattisen järjestelmän kokonaisuudessaan. Muita keskeisiä tavoitteita olivat uusien aluelaajennusten mahdollisimman nopea integrointi suomalaiseen kansanyhteisöön, rotuhygienia ja rodunjalostus, juutalaisen vaikutuksen hävittäminen, valtionjohtoinen luonteenkasvatus, korporatistinen työväenliike sekä vieraiden kielten opiskelun keskittämisen saksan kieleen. Ohjelmaan kerättiin lukuisten tunnettujen kulttuurihenkilöiden nimet. Allekirjoittajien joukossa oli mm. nelisenkymmentä professoria. Nevanlinna oli yksi SVL:n keskeisimmistä taustavaikuttajista ja toi yliopiston rehtorina sille kaivattua yhteiskunnallista arvovaltaa.

Linkomiehen muodostamaan hallitukseen tuli IKL:n ja SVL:n muodostamasta fasistirintamasta peräti kuusi ministeriä. Mauno Vannaksesta tuli sisäministeri, missä ominaisuudessa hän miehitti Valtiollisen poliisin (ns. musta Valpo) luotetuilla miehillään. Poliisiylitarkastajaksi valittiin Suomen kansallissosialistisen puolueen sihteeri Arvo Paasivirta. Saksalaiset saivat myös pettyä odotuksissaan, että SVL olisi kyennyt nopeasti kehittämään parlamentaarisen yhteiskuntajärjestelmän muutokseen soveltuvan ohjelman. Kädet täynnä puoluehallinnollisia, kunnallispoliittisia ja valtakunnallisia tehtäviä SVL ei yksinkertaisesti ehtinyt toteuttaa hetkessä radikaalimpaa muutosta.

Saksan Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher itse pidätteli SVL:n johtoa kumoustieltä 1946-47. Kun vuonna 1948 tuli ajankohtaiseksi allekirjoittaa entistä tiiviimpi ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Saksan kanssa johon sisältyi huomattavia taloudellisia ja sotilaallisia ehtoja, mm. Petsamon ja Kuollan nikkelikaivosten yhteiskäyttö ja pysyvä suuri saksalainen laivastotukikohta Muurmannissa, Paasivirta väitti taantumuksellisten piirien juonittelevan ulkomaisten apurien kanssa YYA-sopimuksen torjumiseksi. Hän kertoi Valpon ryhtyvän toimenpiteisiin, mutta pyysi NSDAP:n Helsingin toimiston johtajan Wilhelm Jahren kautta Saksaa painostustoimiin.

Armeijan tiedusteluosasto väitti omasta puolestaan, että SVL hautoi vallankaappausta. Se informoi asiasta presidenttiä ja mobilisoi pääkaupunkiin suojajoukkoja. Väitettiin, että puolueella oli lista likvidoitavista henkilöistä, joihin olisivat kuuluneet mm. presidentti Ryti, SDP:n johtaja Väinö Tanner, Ernst von Bom, kenraali Talvela ja maaherrat Helenius ja Matsson. Kevään 1948 väitetyistä kaappaushankkeista tai proskriptiolistoista ei pystytty kuitenkaan esittämään mitään konkreettista taantumuksen puolelta. Tilanne huipentui siihen, että Mauno Vannas erotettiin eduskunnan antaman epäluottamuslauseen perusteella ministerin tehtävistään ryhdyttyään omin lupineen luovuttamaan Suomen juutalaisia Saksaan.

Linkomiehen linjalle

Suomi oli sodan jälkeen taloudellisesti heikoilla. Kaikesta oli pulaa. Vanha maailmantalous oli sortunut ja eurooppalaiset talousjärjestelyt vasta työn alla. Onneksi kotirintama oli milteinpä parhaiten säilynyt koko Euroopassa: Missään akselivaltoihin kuuluneessa maassa ei ollut selvitty niin pienillä siviili- ja aineellisilla menetyksillä kuin Suomessa. Tuotanto pääsi siksi nopeasti vauhtiin jahka asevelvolliset kotiutettiin 1946, ja jo kahta vuotta myöhemmin oli saavutettu sotaa edeltävä tuotantotaso.

Itä-Karjalan ja Kuollan saattaminen osaksi suomalaista kansanyhteyttä oli sodanjälkeisten hallitusten suurin tehtävä. Lisähuolia tuotti krooninen työvoimapula. Metsänhakkuihin ei saatu talvena 1945-46 alkuunkaan riittävästi työvoimaa. Eivät pelkästään jälleenrakennus sekä rakennusten, junien ja puukaasukäyttöisten autojen lämmitys vaan myös maan vientitalous oli metsureiden ja hevosmiesten varassa. Metsätöihin Karjalaan määrättiin lopulta 150 000 asevelvollista. Joulukuussa 1946 Linkomiehen hallitus laati suunnitelman rintamamiesten ja inkerikkojen asuttamisesta Itä-Karjalaan. Idästä jaettiin maata sekä edullisilla lainoilla että rintamamiestontteina myös kaikille halukkaille ulkosuomalaisille. Quislingin hallituksen kanssa tehtiin alustavia suunnitelmia Ruijan suomalaisten uudelleenasuttamisesta Kuollaan. Samaan aikaan 65 000 venäläistä pakkosiirrettiin nykyisen Venäjän alueelle.

Väestönsiirrot olivat vain osa koko maanosan kattavia uudelleenjärjestelyjä, joilla pyrittiin luomaan vakautta ja poistamaan kansojen välisiä ristiriitoja. Yhteensä vuosina 1946-1949 jopa 15 miljoonaa ihmistä joutui väistymään kotiseudultaan. Yksityisten ihmisten kohtalot saattoivat olla tahattomankin julmia, mutta tämän määrätietoisen järjestelyn ansiosta rajakysymykset lähes katosivat Euroopasta. Lyhytnäköisellä vanhanaikaisella nationalismilla ei muutenkaan ollut sijaa uudessa järjestelmässä, joka perustui eurooppalaisten rodulliseen veljeyteen. Kyvyttömyys sopeutua uuteen aikaan kävikin monien taantumuksellisten oikeistoliikkeiden kohtaloksi.

Saksalaiset halusivat Suomelle vakaan hallinnon ja Uuteen Eurooppaan sitoutuneen, dynaamisen johtajan, jonka kanssa olisi helppo neuvotella. Saksan toiveet täyttyivät kun presidentiksi valittiin vuonna 1950 Edwin Linkomies. Hänen kunniatehtäväkseen tuli edustaa Suomea seuraavana vuonna Wienin kongressissa, jossa Uuden Euroopan yhteisön virallisesti muodostava valtiosopimus allekirjoitettiin. Linkomies piti Wienissä sykähdyttävän puheen, jossa hän puhui pitkään yhteisestä eurooppalaisesta kulttuurista ja siitä, miten UE:ssa pohjoisen rodun organisointitaito ja sotakunto yhtyy antiikin Rooman universaaliin sivistysperintöön ja siten lopultakin täyttää tuhatvuotisen Euroopan yhdistymisprosessin.

Suhtautumisesta Uuteen Eurooppaan tuli sodan jälkeen useimpien UE-maiden sisäpolitiikkaa leimannut kysymys, joka jakoi erityisesti oikeistoa. Suomessa Kokoomus ryhtyi avoimesti liputtamaan eurooppalaisen yhteistyön puolesta SDP:n ja Maalaisliiton kerätessä kriittisten äänet. Itä-Karjalan pienviljelijäväestö lisäsi Maalaisliiton painoarvoa ja heikensi RKP:ta, joka oli muutenkin ajautunut sisäiseen kriisiin ruotsinkielisten oikeistoradikaalien loikatessa Suomen Valtakunnan Liittoon.

Linkomies muutti presidentin valtaoikeuksia enemmän kansallissosialistisen johtajaperiaatteen suuntaan. Radikaalien hillitsemiseksi suurin osa SVL:n vaatimista uudistuksista toteutettiin Linkomiehen aikana. Kaappaushuhut ja erimielisyys mm. juutalaispolitiikasta oli aiheuttanut kansallissosialisteille lievän tappion heinäkuun 1949 vaaleissa, jolloin sen eduskuntapaikkojen määrä väheni neljänneksellä. Maalaisliiton Urho Kekkosen johtaman lyhytikäisen hallituksen kaaduttua SVL palasi kuitenkin uudestaan Antti Hackzellin sinimustaan koalitioon entistä yhteistyökykyisempänä.

SVL:n tavoitteista Linkomiehen aikana toteutui laajimmin kokonaisvaltainen rotuhygieninen ohjelma, johon kuului suomalaisen kansanterveyslaitoksen perustaminen, lastensuojelutoiminta ja äitiyshuolto, yleisen eläkekassan ja vanhuusvakuutuslaitoksen luominen sekä liikuntakasvatuksen ja ravitsemustietouden parantaminen. Sodan jälkeen Suomen ravintotilanne kehittyi erittäin nopeasti suotuisempaan suuntaan. Suomen Kansallissosialistisen työjärjestön perustaja Teo Snellman, J.V. Snellmannin pojanpoika, tuli erityisesti tunnetuksi terveellisen ravinnon ja elintavan kannattajana. Snellmann oli Suomen ensimmäisiä kasvissyöjiä. Opetusministerinä hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että kasvisruokavalio levisi muuten niin raskaaseen suomalaiseen ruokakulttuuriin.

Suomessa siirryttiin yhteiseen eurooppalaiseen valuuttaan, Valtakunnan markkaan. Viisumi- ja tullimuurit poistuivat ja ihmisten liikkuminen Euroopan sisällä alkoi vilkastua. Elinkeinoelämän veturina toimivat Itä-Karjalan metsäteollisuus ja vesivoima. "Vihreä kulta" mahdollisti saksalaistyyppisen hyvinvointivaltion rakentamisen Suomeen. Kuollan niemimaan kaivoksista saatiin raakamalmia, joka Kruppin ja Valmetin tehtailla muutettiin autoiksi, valtamerilaivoiksi, lentokoneiksi ja kodinkoneiksi. Suomen Valtakunnan Liitto pyrki saamaan Suomesta Saksan mallin mukaan myös mahdollisimman omavaraisen.

Uuden ajan voitto

Vuoden 1956 presidentinvaaleista tuli tiukka taisto. Sosiaalidemokraatit ja RKP pyrkivät estämään SVL:n Mauno Vannaksen valinnan tukemalla maalaisliiton Urho Kekkosta. Berliini puuttui Suomen sisäpolitiikkaan väittämällä, että Kekkonen piilotteli selkänsä takana liberaaleja ja saksalaisvastaisia voimia ja pakotti hänet luopumaan ehdokkuudestaan. Syytösten takana saattoi olla Maalaisliiton osallisuus SDP:n käymässä matalan profiilin kamppailussa radikalismia (mm. romanien ja juutalaisten deportaatioita) vastaan. Eräänlaisena kompromissina kansallismieliset ryhmittäytyivät SVL:n Itä-Karjalan osaston johtajan, kirjailija Vilho Helasen taakse. Helanen voitti Linkomiehen lopulta erittäin niukasti. Pääministerinä ja SVL:n Valtakunnanjohtajana Vannas oli kuitenkin maan todellinen johtaja.

Helasen aikana sai Suur-Suomen valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä lopullisen, nykyisen muotonsa. Täystyöllisyyden jatkuessa maa saattoi tarjota lapsilleen erittäin hyvät taloudelliset lähtökohdat. Opiskelu Valtakunnan lisäksi muissa Uuden Euroopan maissa, kuten Ranskassa, Virossa, Unkarissa ja Pohjois-Italiassa tuli yleiseksi. Kansallissosialistien määrätietoiset pyrkimykset työväestön aseman turvaamiseksi lujittivat kansallista yhtenäisyyttä ja hämärsivät vanhaa jakoa oikeistoon ja vasemmistoon. Uuden hyvinvoinnin symboliksi 50-luvun lopulla toteutettiin Helsingin kasvojen täydellinen uudistaminen vastaamaan uutta asemaansa Suur-Suomen pääkaupunkina Eliel Saarisen hengessä. Kansallisromanttisen tyylin mestariteokset, kuten mahtavan kivilinnoituksen lailla Munkkiniemellä kohoava Kalevalatalo, ovat kansainvälisestikin kuuluisia monumentteja. Kalevalatalo valmistui juuri sopivasti vuonna 1961 Suur-Suomen isännöimää Weltachsen huippukokousta varten.

Suomi oli erittäin aktiivinen ulkopolitiikassaan. Se osallistui Saksan tukena jopa Afrikan siirtomaasotiin. Saksan ulkoministeriö oli epävirallisesti luvannut Kongon Suomelle 1942. Vuonna 1950 tuo Belgian entinen siirtomaa ajautui kuitenkin loputtomaan sisällissotaan eri etnisten ryhmien välillä. Kaikkein sitkeimmin siirtomaavaltaa vastustivat ranskankieliset alkuasukkaat, evoluét. Yleinen kaaos ja lakot Kongon kaivosalueella johtivat eurooppalaisten sotajoukkojen sekaantumiseen. Saksan Afrika Korpsin lisäksi Kongoon lähetettiin belgialainen ja suomalainen SS-legioona, mutta järjestyksenpito osoittautui mahdottomaksi. Kongo vaati useiden suomalaisten hengen. Kuuluisin uhri oli Mannerheim-ristin ritari, SS-Hauptsturmführer Lauri Törni, jonka helikopteri putosi viidakkoon 1956. Neljä vuotta myöhemmin Joseph Desiree Mobutun johtamat kommunistisissit saivat maan hallintaansa ja murskasivat lopullisesti Suomen siirtomaahaaveet.

Maa- ja metsätalouden osuus Suomen elinkeinoelämästä alkoi nopeasti laskea 50- ja 60-lukujen taitteessa. Koneistamisen vaikutuksesta niin metsä- kuin maataloudessakin tarvittiin entistä vähemmän työntekijöitä. Palvelut nousivat Suomen talouden johtavaksi sektoriksi ja tarjosivat työpaikkoja maa- ja metsätaloudesta vapautuville reserveille mutta aiheuttivat tiheämmin asutuille alueille keskittyessään yhä pahenevan muuton maalta kaupunkeihin. Tämä murrosvaihe lähensi Maalaisliittoa kaupungistumista vastustaneiden kansallissosialistien kanssa ja poisti loputkin esteet tehokkaalta kansanrintamapolitiikalta, jossa hallitukseen kuuluivat kaikki muut puolueet paitsi SDP ja RKP.

Vuosien 1962 ja 1966 vaalit sanelivat tulevaisuuden kulun. Sosialidemokraatit menettivät toistakymmentä paikkaa ja putosivat kolmanneksi eduskuntaryhmäksi. Maalaisliitto ja Kokoomus vahvistuivat, mutta ylivoimaisesti suurin voittaja oli SVL, joka sai 1966 kaikkien aikojen suurimman vaalivoittajansa: 82 edustajaa. Kansallissosialistien ja maalaisliiton "mustamulta"-hallituspohja pysyi vuoteen 1970 asti. SVL:n voittokulku näkyi myös siinä, että Vilho Helasen kuoltua mikään ei enää estänyt Mauno Vannaksen nousua koko Suur-Suomen Valtakunnanjohtajaksi. Vannas aloitti heti SVL:n ohjelman tähän asti toteuttamatta jääneiden kohtien valmistelun.

1966 Suomessa astui voimaan uusi kielilaki, joka teki Suomesta vihdoin täysin yksikielisen maan. Ruotsinkielinen opetus siirrettiin Turkuun Åbo Akademiin. Vastineeksi ruotsinkieliset saivat Ahvenanmaan lisäksi puoliksi itsehallinnollisen "Korsholman läänin". Korporatistinen ammattikuntajärjestys säädettiin Saksan esikuvan mukaisesti. Verotusjärjestelmä uusittiin täydellisesti progressiivisempaan suuntaan. Monilapsiset perheet sekä maanviljelivät saivat tuntuvia verohelpotuksia. Vannas alkoi taistella valtiollisin pakkokeinoin myös maaltapakoa vastaan. Kun oikeuslaitosta oli vielä tarkastettu kansallissosialistiseen suuntaan ja vuoden 1970 koulu-uudistus toteutettu, Suomen muodonmuutos oli valmis. Tie juutalaisesta ja anglosaksisesta liberaalikapitalismista aitoon kansanvaltioon oli pitkä ja kivinen, mutta välttämätön.

70-luvulla elettiin uutta oikeistoradikalismin kulta-aikaa, joka erotuksena sotaaedeltävästä hurraa-isänmaallisuudesta oli luonteeltaan yleiseurooppalaista. Poliittisten nuorisojärjestöjen, kuten Sinimustien, Suomen Sisun ja Eurooppa-nuorten jäsenmäärät olivat korkeimmillaan. Sodanjälkeisten sukupolvien tulo mukaan politiikkaan aiheutti hajaannusta myös SVL:n sisällä. Mauno Vannaksen kuoltua 1974 sen avoimen antidemokraattinen äärisiipi erosi omaksi Suomen Kansallissosialistiseksi Työväenpuolueekseen (SKTP). Pian myös pieni mutta äänekäs ekofasistien klikki erosi SVL:stä ja muodosti oman Vihreän Liittonsa Pentti Linkolan johdolla.