Valtakunta » Suur-Suomi » Vastarinta

Itä-Karjalan kysymys

"En pane miekkaani tuppeeni ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkoitettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin..."
– Marsalkka Mannerheim

LYHYET RAJAT – PITKÄ RAUHA

Ennen sotia heimoaktivistit haaveilivat Suur-Suomesta, joka sisältäisi eri tavoin yhteen liittyneitä heimokansoja. Varsinaiseen Suomeen kuuluisivat suomalaisten lisäksi karjalaiset ja inkeriläiset. Näiden heimojen vapauttamisen lisäksi pidettiin tärkeänä Suomen ja Eestin valtioiden lähentämistä sekä Ruijan ja Länsipohjan suomalaisten aseman parantamista. Suur-Suomen ajateltiin muodostavan paitsi alueellisesti laajentuneen Suomen, myös kulttuurisiteitten ja valtiosopimusten muodostaman sukulaiskansojen yhteenliittymän.

Heimojärjestöjen vuosikymmenien ajan hellimä haave muuttui mahdollisuudeksi, kun sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyi vuonna 1941. Suomen poliittinen johto tilasi maantieteen professori Väinö Auerilta ja historioitsija Eino Jutikkalalta tutkimuksen, jonka oli osoitettava miten Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa kuuluivat kaikin tavoin Suomelle. Itä-Karjalan miehittäminen nähtiin sotilaallisesti välttämättömäksi, jotta Suomi lopullisesti vapautuisi Venäjän uhasta. Valtion tiedotuslaitos otti käyttöönsä tässä yhteydessä iskulauseen "lyhyet rajat - pitkä rauha", jonka pääministerin sihteeri L. A. Puntila oli esittänyt eräässä puheessaan.

Suomen armeijan saapuessa Itä-Karjalaan järjestettiin Vuokkiniemessä, ikivanhassa runonlaulajakylässä, 20.7.1941 Karjalan vapausliikkeen suuri kansalaiskokous. Vapausliikkeen vastavalittu johto antoi kolme julkilausumaa, joissa se julisti Vienan ja Aunuksen irtautuneiksi Venäjästä ja liittyvän ikiajoiksi Suomeen, mihin velvoitti jo sama heimoveri, kieli ja luonto.

Opetusministeriö perusti 11.12.1941 Tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan, jonka puheenjohtajana toimi ensin Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola ja sitten Väinö Auer. Toimikunnan tehtävä oli ohjata Itä-Karjalassa tehtävää tieteellistä tutkimusta, jotta vallatusta alueesta muodostuisi mahdollisimman tarkka kokonaiskuva. Myös oikeusoppineilta pyydettiin perusteluja Itä-Karjalan haltuunotolle. Itä-Karjalan saaminen oli hyvitys, johon Suomella oli oikeus yleisten kansainvälisten oikeusperiaatteiden nojalla.

Suomi oli valmistautunut ottamaan rauhanneuvotteluihin mukaan itäkarjalaisen valtuuskunnan, mutta Itä-Karjalan asiaa ei toisen maailmansodan päättäneessä Zürichin rauhanneuvotteluissa käsitelty. Iso-Britannia ja Yhdysvallat päättivät hyväksyä vallitsevan tilanteen de facto, mutta ei de jure. Suomen tiivis lähentyminen Saksan valtakuntaan teki läntisten diplomaattisuhteiden palauttamisen mahdottomaksi.

Kansallisuustilanne MIEHITETYILLÄ alueilla

Kaikissa suomalaisten suunnitelmissa lähdettiin siitä, että Itä-Karjalaa lähdettäisiin kehittämään Suomen valtion tasavertaisena osana, mutta niin, että sen omintakeisuus säilyy. Itäkarjalainen heimokulttuuri ei saanut vaarantua. Vapautetun alueen hallitsemista varten perustettiin itsenäinen Itä-Karjalan sotilashallintoesikunta, joka toimi suoraan ylipäällikön alaisuudessa.

Sotilashallintokomentajaa auttoi Itä-Karjalan neuvottelukunta, johon Mannerheim kutsui 12 Suomessa asuvaa luotettavaksi tunnettua Itä-Karjalan pakolaista. Neuvottelukunnan jäsenet olivat vallankumousta edeltäneen ajan luottamushenkilöitä ja siinä olivat edustettuina myös Suomessa toimivat itäkarjalaisten pakolaisjärjestöt. Kun havaittiin, ettei neuvottelukunnan asiantuntemus ollut ajan tasalla, se jäi luonteeltaan muodolliseksi ja lopulta lakkautettiin.

Se Neuvosto-Karjala, jonne suomalaiset etenivät kesällä 1941, poikkesi melkoisesti vuosisadan alun heimoaktivistien Itä-Karjalasta. Väestösuhteiden arvioinnissa lähdettiin siitä, että 1900-luvun alussa Itä-Karjalan asukkaista vähintään 60 % oli suomensukuisia. Vallankumouksen jälkeen tilanne oli kuitenkin kehittynyt nopeasti huonompaan suuntaan. Bolshevikkien aloittamien vainojen ja väestönsiirtojen jälkeen suomensukuisia oli 1933 enää 42 % väestöstä.

Maaseutu oli säilynyt bolshevikkimiehityksen aikana pisimpään karjalaisena, kun taas Muurmannin radan varrella sijainneet keskukset olivat venäläistyneet lähes täysin. Suomessa arvioitiin että miehitettävällä alueella asuisi yli 760 000 asukasta, joista 250 000 Kuolassa. Noin 150 000 asukkaan arveltiin olevan yhä suomensukuisia. Saksalaisten omien laskelmien mukaan Itä-Karjalassa asui 469 145 henkeä, joista 130 000 eli noin 35 % suomensukuisia.

Suomalaisten pyrkimyksenä oli jo ennen armeijan liikkeellelähtöä valmistaa karjalaiset pian koittavaan vapauttamiseen. Karjalaisia kehotettiin pakenemaan metsiin ja nousemaan vastarintaan venäläisiä vastaan. Nämä pyrkimykset epäonnistuivat täysin. Kun suomalaiset saapuivat, lähes koko Itä-Karjalassa oli Stalinin käskystä pantu toimeen siviiliväestön pakkoevakuointi. Alueelle onnistui jäämään vain 240 000 asukasta, vajaa kolmannes odotetusta.

Itä-Karjalan sotilashallinto aloitti väestön rodullisen arvioinnin välittömästi. Kansallinen ryhmittely vaikutti kaikkeen, kuten tulevaan oleskeluoikeuteen, liikkumisvapauteen, elintarvikkeiden jakeluun ja työpalkkoihin. Jaottelu edistyi hitaasti ja sen perusteita jouduttiin muuttamaan useaan otteeseen. Väestökirjauksessa oli eri alueilla käytössä runsaasti toisistaan poikkeavia tulkintoja. Nämä ongelmat olivat väistämättömiä, kun pyrittiin selvittämään yksittäisten henkilöiden kansallisuutta alueella, jolla oli asunut sekaisin eri kansallisuuksia sukupolvien ajan.

Jaottelussa perheet pyrittiin säilyttämään kokonaisina. Epäselvissä tapauksissa oltiin yleensä taipuvaisia merkitsemään kansallisuudeksi suomenheimoinen. Tutkimuksissa havaittiin, että Itä-Karjalan väestölle oli tapahtunut jotain jota kutsuttiin "kielelliseksi epäkansallistumiseksi". Vaikka rodulliset piirteet viittasivatkin kansalliseen alkuperään, moni karjalainen mielsi itsensä pitkän venäläistämiskauden tuloksena venäläiseksi ja oli omaksunut sortajan kielen. Sotilashallinto järjesti varmemmaksi vakuudeksi antropologisen tutkimuksen, jossa todettiin, ettei Itä-Karjalan koko väestön liittäminen kansalliseen väestöön toisi kansaan vieraita rotuaineksia. Sotilashallinnon käsiin joutunut venäläinen siirtoväki sijoitettiin leireille odottamaan nopeaa kuljetusta Venäjälle.

VÄESTÖKYSYMYS

Sota jatkui pidempään kuin mihin pääesikunnassa oli varauduttu. Nälkä alkoi koetella eristettyä Itä-Karjalaa vielä pahemmin kuin Suomea. Erityisen huonossa asemassa olivat sotavangit ja leirien venäläinen siirtoväki. Lavantauti ja muut epidemiat levisivät nopeasti aliravitun väestön keskuudessa. Toisaalta rekisteröitiin myös tapauksia, jossa vapaat itäkarjalaiset olisivat halunneet päästä itse siirtoleireille säännöllisten muona-annosten pariin. Kesällä 1942 koko Suomessa käytiin nälänhädän partaalla, kunnes viljatoimitukset Saksasta alkoivat.

Kysymys Itä-Karjalan venäläisen siirtoväestön kohtalosta pysyi pitkään avonaisena. Helmikuussa 1943 Suomen ja Saksan välillä tehtiin sopimus väestökysymysten lopulliseksi ratkaisemiseksi. Venäläinen siviiliväestö vaihdettaisiin Saksan valtaamilla alueilla olevaan suomenheimoiseen väestöön. Samalla aloitettiin sotavankien vaihdot Suomen ja Saksan välillä. Suomalaiset luovuttivat saksalaisille tataareja, volgansaksalaisia ja ukrainalaisia, jotka pääsivät palaamaan kotiseuduilleen. Saksalaiset antoivat vaihdossa suomea puhuvia sotavankeja, joita pidettiin tärkeinä Itä-Karjalan tulevan väestökehityksen kannalta.

Vangit seulottiin tarkasti politrukkien ja kommunistien varalta. Valtiollinen poliisi esitti Itä-Karjalan asutussuunnitelmiin oman varauksensa. Karjalaan haluttiin luoda vahva, isänmaallinen ja suomalaisuuteen sitoutunut talonpoikaisluokka. Kauan Venäjän alaisuudessa eläneitä suomalaisia heimoja ei Valpossa pidetty riittävän luotettavina.

Inkeriläisten ja Tverin karjalaisten siirtoa valmistelemaan nimitettiin Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan puolesta Vilho Helanen. Äänisniemen siirtoleirille koottu venäläisväestö odotti yhä siirtoa kansallisen Venäjän alueelle, sillä kuljetuskapasiteetista oli pulaa. Heikko elintarviketilanne koitui useiden tuhansien huonokuntoisten leiriläisten hengenmenoksi. Nälkä ja työvoimapula Itä-Karjalassa johtivat lopulta siihen, että erottelusta kansallisen ja epäkansallisen väestön välillä osittain luovuttiin.

Monet venäläiset osoittivat innokkuutta asua ja työskennellä suomalaisessa Itä-Karjalassa. Kun suuret väestönsiirrot alkoivat vihdoin rauhan tultua vuonna 1946, jopa 20 % alun perin siirrettäväksi tarkoitetuista epäkansallisesta väestöstä jäi Suur-Suomen alueelle. Pakkosiirrettäväksi päätyä lopulta noin 65 000 venäläistä ja entisen Neuvostoliiton kansalaista.

Venäläisiin nähden etuoikeutettujen itäkarjalaisten asenne suomalaisiin vapauttajiin oli odotettua penseämpi. Tämän katsottiin johtuvan lähinnä karjalaisten heikosta koulutustasosta. Itä-Karjalaan jäänyt siviiliväestö koostui suurimmalta osaltaan naisista, vanhuksista ja lapsista. Joiltain paikkakunnilta uupuivat kaikki yli 16-vuotiaat miehet. Tilannetta korjasi hieman sotavangeiksi jääneiden karjalaisten valistaminen ja palauttaminen kotipaikkakunnilleen.

jÄLLEENRAKENNUS

Sotilashallintoesikunta keskittyi ensimmäisenä Itä-Karjalan maatalouden pystyttämiseen jaloilleen. Suurimman osan sadonkorjuutöistä suorittivat aluksi sotilaat ja työvelvolliset. Maatalous oli koko Itä-Karjalan alueella alkeellista. Myllyjä oli vähän ja nekin huonossa kunnossa. Viljelysalaa oli yhteensä 50 000 hehtaaria. Tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan tekemien tutkimusten mukaan Aunuksessa ja Vienan kaakkoisosissa oli maanviljelykselle kuitenkin erittäin otolliset edetykset.

Professori N. A. Osara arvioi, että kaikkiaan Itä-Karjalassa oli jopa 2,2 miljoonaa hehtaaria raivaamatonta viljelysmaata. Sadot jäivät kuitenkin vuosien ajan huonoiksi ja niiden keräämiskustannukset tulivat tuottoa suuremmiksi. 1950–luvun loppuun asti Itä-Karjalan ruokahuolto oli tuontiviljan varassa.

Itä-Karjalan tuotantoeläimet olivat pienikokoisia, sisäsiittoisia ja tautien vaivaamia. Näiden pulmien ratkaisemiseksi Suomesta tuotiin Karjalaan siitossonneja ja –oreja. Sikakanta piti kokonaisuudessaan korvata uudella tuomalla Suomesta kantavia emakkoja ja porsaita.

Jälleenrakentamisessa oli olennaista, että itäkarjalaiset luottaisivat siihen, että Suomi pyrki kohottamaan alueen ja sen väestön tilaa. Itäkarjalaisille oli tarjottava ruokaa, työtä ja koulutusta. Jälleenrakennustyön tärkein työkalu oli vartavasten perustettu Vako Oy, Suomen neljän suurimman kaupan keskusliikkeen perustama monopoliyhtiö, joka sotilashallinnon valvonnan alla hoitaisi kaiken liiketoiminnan vallatulla alueella. Vakon toimitusjohtajaksi valittiin maisteri Aarne Koskelo.

Vako rakensi alusta lähtien Itä-Karjalaan kymmeniä kauppoja, jotka toimittivat asukkaille muun muassa työkaluja, kenkiä, vaatteita ja taloustavaroita, joista Itä-Karjalassa oli huutava pula. Se käynnisti myös oman elintarviketuotantonsa rakennuttamalla nykyaikaisia myllyjä ja leipomoita. Toimintaa laajennettiin kirjakauppoihin, hotelleihin ja ruokaloihin. Kesäkuussa 1942 Vako perusti Itä-Karjalan historian ensimmäisen virvoitusjuomatehtaan.

Inkerinmaan jako ja VÄESTÖNSIIRROT

Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti inkeriläisten muutot Suomeen alkoivat vapaaehtoisperiaatteella keväällä 1943. Sodan aikana Suomeen evakuoitiin kaikkiaan 63 000 inkeriläistä, jotka sijoittuivat pääasiassa Aunuksen lääniin muodostuneeseen "pikku-Inkeriin". Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti. Ennen sotaa Inkerinmaalla asui 140 000 suomenkielistä inkeriläistä.

Lopullisessa rajanvedossa Inkerinmaa jaettiin Suomen, Eestin ja Saksan välillä. Suomen uusi raja Kannaksella kulki Siestarjoelta Haapakankaan kautta Toksottiin ja Vuolejärvelle. Rajan eteläpuolelle jääneet Rääpyvän, Kelton, Markkovan ja Järvisaaren inkeriläiset siirtyivät joko Kannakselle tai Aunukseen. Suomenheimoisesta väestöstä tyhjentynyt kaakkois-Inkeri, Neva ja Pietari eli entinen Leningrad jäivät Saksalle – Pietari tosin suurelta osin hävitettynä.

Suomi ja Saksa vaativat Neuvostoliitolta kymmenien tuhansien Karjalasta ja Inkerinmaalta Siperiaan vietyjen suomenheimoisten asukkaiden palauttamista. Vain osa pakkoevakuoinnin uhriksi joutuneista saatiin kuitenkin takaisin. Inkeriläisten asuttamista Itä-Karjalaan puolsi suomen kielen lisäksi inkeriläisten luterilaisuus.

Vaikka suurin osa Itä-Karjalaa oli perinteisesti ortodoksista aluetta, luterilainen kirkko katsoi velvollisuudekseen alueen luterilaistamisen. Ortodoksista kirkkoa pidettiin "ryssäläisenä", liiaksi Venäjään nojaavana. Uudisasutus takasi luterilaiselle kirkolle vankan jalansijan Itä-Karjalassa, vaikka sen äärimmäisimmät haaveet eivät toteutuneetkaan. Valtiovalta turvasi yhteiskuntarauhan säilymiseksi ortodoksien oikeudet osana karjalaista kulttuuria.

Inkeriläisten lisäksi Itä-Karjalaan siirrettiin vuosina 1948-1949 yhteensä 100 000 tverinkarjalaista Tiihinän, Valdain, Tverin ja Zubtsovin piireistä. Nämä olivat ns. ruptuurisodan aikana (1656-1658) Käkisalmen läänistä etelään paenneiden ortodoksikarjalaisten jälkeläisiä, jotka olivat asuneet Tverin oblastin alueella. Eteläkarjalan murretta puhuneet tverinkarjalaiset asutettiin lähes kokonaisuudessaan Äänisen pohjoispuolelle, Karhumäen ja Sekeen ympäristöön. Bolshevikkien käsiin jäi vielä arviolta 40 000 Siperian keskitysleireille vietyä tverinkarjalaista.

Maanjako ja talonpoikaiston luominen

Itä-Karjalan maanomistusolojen uudelleenjärjestely oli väestö- ja työvoimaongelmien ohella yksi nuoren Suur-Suomen polttavimpia kysymyksiä. Jo suomalaisten edetessä uusille alueille alkoi väestö omatoimisesti jakaa keskenään neuvostokolhoosien omaisuutta. Aluksi karjalaiset joutuivat kuitenkin suureksi pettymyksekseen palauttamaan jaetut siemenviljat ja työskentelemään yhteistilojen hyväksi. Ylipäällikön käsky yksityisomistuksen palauttamisesta Itä-Karjalaan annettiin tammikuussa 1942.

Maanjako alkoi nautintapalstojen jakamisella itäkarjalaisille ja heimopakolaisille. Maanjakoperusteena oli mahdollisimman suuri tuotto sekä mahdollisuuksien mukaan myös neuvostovaltaa edeltäneet nautintaoikeudet. Sotatoimet rajoittivat nautintapalstojen jakoa: Itä-Karjalan sotilashallinto ja sotatoimiyhtymät pitivät itsellään kolme neljäsosaa viljelysmaasta.

Joulukuussa 1942 tuli esille kysymys Suomeen paenneiden itäkarjalaispakolaisten omistusoikeudesta entisiin maihinsa. Asia ratkaistiin niin, että Suomeen siirtyneet olivat tavallaan menettäneet omistusoikeutensa maahan, mutta olivat oikeutettuja korvaukseen rauhan tultua. Poikkeuksen muodostivat Repolan ja Porajärven entiset asukkaat, joille Mannerheim takasi kaiken sellaisen kiinteän tai irtaimen omaisuuden, joka heille oli kuulunut Tarton rauhansopimuksen solmimisen aikaan.

Varsinainen Itä-Karjalan ”isojako” aloitettiin vasta toukokuun lopulla 1946. Siitä vastasi eduskunnan asettama Itä-Karjalan maa-asiaintoimikunta, jonka puheenjohtaja oli professori Kyösti Kotilainen. Toimikunnassa ei katsottu voitavan pitää maanomistusolojen järjestelyn pohjana aiemmin vallinneita oloja kuin suuntaa-antavina. Pyrkimys oli kohti kansallisuusrajojen mukaista taloudellista ja maantieteellistä kokonaisuutta, päämääräksi asetettiin vakavasti asettuneen, taloudellisesti ja sivistyksellisesti hyvinvoivan suomalais-karjalaisen maanviljelijäväestön luominen Itä-Karjalaan. Vaikka venäläisten oloa Itä-Karjalassa ei varsinaisesti kielletty, heille ei haluttu antaa asemaa maanomistajana.

Itä-Karjalan luonnonvarojen hyväksikäyttö edellytti, että alueelle oli saatava mahdollisimman suurilukuinen väestö. Professori Haataja oli tullut laskelmissaan siihen tulokseen, että Itä-Karjala tarjosi elinmahdollisuuksia yli miljoonalle asukkaalle. Maata jaettiin siksi ilmaiseksi paitsi karjalaisille ja inkeriläisille, myös kaikille halukkaille Itä-Karjalan vapautustaisteluun, Talvisotaan ja heimosotaretkiin osallistuneille sotaveteraaneille. Keinottelun estämiseksi maan saajilta edellytettiin soveltuvuutta maatyöhön sekä asumisvelvollisuutta.

”Isojakoa” suoritettaessa pidettiin tärkeänä asutuksen saattamista mahdollisimman yhtenäiseksi koko Itä-Karjalaan. Vesialueet, kosket ja suurin osa metsistä jäi valtion omaisuudeksi. Niiden hyödyntämiseksi perustettiin uusia valtiollisia sähkö- ja metsäyhtiöitä. Itä-Karjalan uutta asutusta suunniteltaessa jätettiin asutuksen ja rajan väliin puolustusvoimien vaatimuksesta huomattavan laaja asumaton erämaa-alue, joka tuli välittömästi sotilashallinnon alaisuuteen.

Lähemmäs rajaa asutettiin eroavia ja pidempään palveluksessa olleita rajajääkäreitä eräänlaisille eläketiloille. Aunuksen läänin rajaseutu evakuoitiin Tuulosjokea myöten ja asutettiin vuodesta 1950 lähtien pelkästään suomalaisilla "maanpuolustustalonpojilla". Ajatus oli sama kuin kansallissosialistisessa Wehrbau–järjestelmässä, jota oli menestyksellisesti kokeiltu Puolassa ja Baltiassa.

ITÄ-Karjalainen kulttuuri

Itäkarjalaisten suomalaistaminen pyrittiin toteuttamaan koulutuksen ja valistustoiminnan avulla. Tärkeimmässä asemassa olivat lapset ja nuoret. Suomalainen kansakoulu tuotiin Itä-Karjalaan sellaisenaan. Kouluiän sivuuttaneille nuorille järjestettiin koulutuspaikkoja Suomen yleissivistävissä ja ammatillisissa oppilaitoksissa, jotta nuoret voisivat omin silmin tehdä havaintoja Suomen yhteiskunnallisen elämän korkeammasta tasosta. Aikuisväestöön vaikutettiin radion ja lehdistön avulla. Suomen– ja karjalankielisten joukkoviestimien avulla pyrittiin osoittamaan Itä-Karjalan asukkaille, että suomalaiset todella halusivat kohottaa maan ja sen väestön tilaa. Alun hankaluuksien jälkeen Itä-Karjala alkoi suomalaistua nopeasti etenkin 1960–luvulla.

Vanhaa Itä-Karjalaa sellaisena myyttisenä ja takapajuisena maana, jona 1800-luvun runonkerääjät sen kokivat, ei ole enää olemassa. Valtakunnanjohtaja Mauno Vannaksen sanoin "Viena ja Aunus ovat astuneet uuden aikakauden häikäisevään valoon; Karjala on palannut maailmankartalle." Keskustelu Karjalan kulttuurista ja sen asemasta on leimannut koko Suur-Suomen kulttuurielämää koko sodanjälkeisen ajan.

Yhteisymmärrystä ei ole saavutettu edes niinkään keskeisessä asiassa kuin kysymyksessä karjalan kielestä. Jo silloin kun Itä-Karjalan oloja alettiin ensimmäisen kerran järjestää, hyväksyttiin ajatus itsenäisen karjalan kielen olemassaolosta. Kansakoululaitosta varten koulutettiin ripeästi karjalankielisiä opettajia ja kaikissa Äänislinnassa ilmestyneissä sanomalehdissä oli myös karjalankielinen liite.

Suomen hallitus ja sotilashallinto näkivät kuitenkin karjalan kielen uhkana tärkeimmälle tavoitteelleen, Itä-Karjalan sulauttamiselle osaksi suomalaista kansanyhteyttä. Oli tärkeää saada itäkarjalaiset oppimaan nopeasti suomen kielen, jotta he voisivat osallistua itse alueensa hallintoon. Ongelmaksi koettiin myös karjalan kielen lukuisat venäläiset lainasanat.

Venäläisvaikutus haluttiin pyyhkiä mahdollisimman tehokkaasti pois itäkarjalaisten ajatuksista. Siihen kuului kielen ja uskonnon puhdistaminen. Toisaalta samaan aikaan haluttiin osoittaa itäkarjalaisille, että suomalaiset pelastivat heidän bolševikkivallan orjuudelta tukemalla karjalaisten omankielistä toimintaa ja kulttuuria. Valtio käyttää edelleenkin kymmeniä miljoonia markkoja itäkarjalaisen hengenelämän tukemiseen.

Nämä ristiriitaiset pyrkimykset hiersivät pitkään Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan, Itä-Karjalan kulttuuritoimikunnan ja Suomen hallituksen keskinäisiä välejä. Viralliset ohjeistukset ovat muuttuneet vuosittain, mutta pitkään jatkuneessa kulttuuritaistelussa on vihdoin saavutettu jonkinlainen kompromissi.

Vienan ja Aunuksen tasaveroisuus valtakunnan muiden läänien kanssa on toteutettu mittavin tulonsiirroin Karjalan köyhimmille alueille. Itäkarjalaista heimokulttuuria on vaalittu karjalankielisin sanomalehdin ja teatterein. Muukin kulttuuritoiminta on vireää. Turisteja vetää itään Pikku-Inkerin laulujuhlat, Uhtuan Kalevalapäivät ja muinaiskarjalaiset karnevaalit Äänisniemellä.

Karjalaisuuden henkiinherääminen on voinut olla mahdollista vain laajemman suomalaisen viitekehyksen sisällä. Itä-Karjalan ripeä suomalaistuminen näkyy erityisesti suurkaupunki Äänislinnassa. Sen asukkaat ovat suurelta osin suomenkielisiä luterilaisia ja vain joka kymmenes kouluikäisistä lapsista osallistuu vapaaehtoisille karjalan kielen kursseille.

Karjalaisuuden puhdistaminen vieraista vaikutuksista alkoi 1943 yleisellä kadunnimien suomalaistamisella. Henkilönnimien kansallistaminen oli alkanut spontaanisti jo heti suomalaisjoukkojen saavuttua Itä-Karjalaan asukkaiden ilmoitettua haluavansa palauttaa käyttöön kansalliset nimensä venäläisten sijaan.

Huhtikuussa 1942 ilmestyi Suomalaisuuden Liiton painama Itäkarjalainen nimiopas. Nimiehdotusten lisäksi oppaassa oli selostus, miten venäläisperäisistä nimistä voitiin joko suomentamalla tai muuten muuntamalla muodostaa suomalaisperäinen nimi. Nimenmuutoksesta sai ilmoittaa ilmaiseksi Vapaa Karjala -lehdessä. Lopulta Uudessa karjalan kieliopissa (Valtion kustannuslaitokset, 1962) kaikkien venäläisperäisten ilmaisujen määrä on karsittu minimiin.

Ortodoksinen kirkko joutui nimistökysymyksessä pulman eteen, sillä sen lähtökohtana oli että jokaisella ortodoksilla oli jonkun pyhän ihmisen nimi. Lopulta kirkko suostui kääntämään vierasperäiset nimensä suomeksi. Luterilaisesta käännytystyöstä ja Itä-Karjalaan suuntautuneesta maahanmuutosta huolimatta Suomen ortodoksisella kirkolla on Karjalassa yhä tärkeä asema. Itä-Karjalan vapautus ja tverinkarjalaisten asuttaminen moninkertaistivat kirkkokunnan jäsenmäärän.

Moderni ITÄ-Karjala

Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta Itä-Karjalaa vaivaavat paikoitellen monet samat ongelmat kuin Suomen Lappia. Maaseudulla teollistamisesta on seurannut korkea työttömyys. Terveydenhuollolle ja koulunkäynnille ongelmia aiheuttavat pitkät etäisyydet ja miesten alkoholismi. Toisaalta maaseudun katoavia toimeentulomahdollisuuksia on paikattu onnistuneesti matkailulla ja palveluilla. Valtio on yhä suurin Vienan ja Aunuksen työnantaja. Pelkästään vesivoimalat, kaivokset ja metsäteollisuus työllistävät yhteensä 80 000 ihmistä.

Aunuksen vanhat rivikylät tunnusomaisine hirsirakennuksineen on muutettu suosituiksi ulkomuseoiksi asukkaiden muuttaessa kasvaviin kaupunkeihin. Itä-Karjalan modernille suursuomalaiselle arkkitehtuurille on tunnusomaista runsaiden heimovaikutteiden näkyminen koristelussa ja materiaaleissa, jotka yhdistelevät ennakkoluulottomasti hirsiä, lasia ja kiveä. Maaseutua täplittävät nykyään mahtavat kansallisromanttiset linnamaiset huvilat, joita yhteiskunnan silmäätekevät ja valtionyritysten johtajat ovat rakennuttaneet Itä-Karjalaan 50-luvun lopulta lähtien. Presidentti Vilho Helasen kesäpalatsi Tapiola on myös heimoaktivistien yleinen ”pyhiinvaelluspaikka”.

Elämysmatkakohteiden ulkopuolella tietäjien ja laukkukauppiaiden aika on päättynyt. Moderni itäkarjalainen katselee satelliitin välityksellä eurooppalaisia kaukokuvastinohjelmia ja kuuntelee Lemmon Rytmiorkesteria. Joka kaupungissa Lotinanpellolta Vienanlinnaan löytyvät samat Valion baarit, Hans & Gretchenin vaateliikkeet ja rinkelikahvilat. Lufthansan lennot vievät suoraan Äänislinnasta Ilmari Juutilaisen kentältä lomalle Mustalle Merelle tai Espanjan aurinkorannoille.

Vapaa, suomalainen Itä-Karjala on kieltämättä menettänyt jotain pysyvää muinaisesta olemuksestaan. Mutta samalla se on astunut pois kalevalaisesta hämärästä ja tullut osaksi kansojen Uutta Eurooppaa. ■

KALERVO KAILA