Mitä on vaihtoehtohistoria?

Vaihtoehtoinen historia on todellisuuteen sijoittuvaa kuvitelmaa, jossa historian kulku on poikennut totutusta. Se on yksi tapa vastata kahvipöytien ja foorumien suosikkikysymykseen: entä jos? Vaihtoehtohistoriaan voi suhtautua mielikuvitusta kutkuttavana viihteenä, mutta se muistuttaa meitä myös siitä, että historia on ennen kaikkea kertomus menneisyydestä, ei menneisyys itse. Siihen vaikuttavat kunkin aikakauden itseymmärrys, sen poliittiset aatteet ja vallitsevat tieteelliset teoriat.

Vaihtoehtohistoriaa on sekä tieteellistä että kaunokirjallista laatua; tämä teos sisältää molempia. Historiankirjoitukseen kuuluu kontrafaktuaalinen historia, joka tutkii niitä toteutumattomia vaihtoehtoja, joista historiassa on ollut. Suomeksi kontrafaktuaalista historiankirjoitusta on ilmestynyt Gummerruksen kustantamana Mari K. Niemen, Ville Pernaan ja Markku Jokisipilän toimittamat Entäs jos...: Vaihtoehtoinen Suomen historia (2005), sen jatko-osa Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa (2006) sekä Robert Cowleyn toimittama Entäs jos...: Vaihtoehtoinen maailmanhistoria (2007). Kaunokirjallisuuden puolella tunnetuimpia vaihtoehtohistoriallisia teoksia ovat Ilkka Remeksen Neuvosto-Suomeen sijoittuva Pääkallokehrääjä (1997) ja Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus (1992).

Markku Jokisipilä kirjoittaa (2006) kontrafaktuaalisen pohdiskelun merkityksestä seuraavasti:

“Vaihtoehtoisten tulevaisuuksien huomioon ottaminen, siis jossitelu, ei ole ainoastaan hyödyllistä vaan suorastaan välttämätöntä historian ymmärtämisen kannalta. – – Usein historian tapahtumien todellinen merkitys paljastuukin vasta sen jälkeen, kun niitä tarkastelee mahdollisia mutta toteutumattomaksi jääneitä tapahtumakulkuja vasten.”

Kysymyksenasetteluja on loputon määrä, mutta suomalaisia ovat erityisesti pohdituttaneet talvi- ja jatkosota kaikkine käänteineen sekä se, missä olosuhteissa Suomesta olisi voinut tulla sosialistinen kansandemokratia. Mutta vaihtoehtohistorian ei tarvitse rajoittua vain sotiin ja kumouksiin. Mitä olisi käynyt, jos Paavo Nurmi ei olisi saanut ammattilaistuomiota 1932 ja hän olisi voinut osallistua Los Angelesin kesäolympialaisiin?

Mikään ei estä ulottamasta pohdintaa myös kauemmas taaksepäin. Itsenäinen, suomenkielinen Suomi on vain yksi monista mahdollisista vaihtoehdoista. Entä jos Suomi olisi kehittynyt täysin ruotsinkieliseksi Itämaaksi? Tai päätynyt keskiajalla osaksi Baltian ”paavillista suojelusvaltiota”? Rajat, kansat ja jopa kieletkin ovat häilyviä ja sopimuksenvaraisia käsitteitä, eivät sellaisia ikuisia ja muuttumattomia tosiasioita jollaisiksi ne vielä viime vuosisadalla haluttiin ajatella.

Monille vaihtoehtohistorioille tuntuu olevan tunnusomaista se, että niissä käy jollain tavalla huonosti. Tällöin toteutunut historia näyttäytyy turvallisesti sinä parhaana mahdollisena vaihtoehtona ja päättäjien teot saavat ikään kuin ”historiallisen siunauksen”. Syy on kenties myös siinä, että on paljon helpompi kuvitella onnettomuutta kuin menestystä. Tragediat kiehtovat enemmän kuin menestystarinat. Yltiöpositiivinen vaihtoehtohistoria vaikuttaisi epäuskottavalta ja kiiltokuvamaiselta.

Suomen ulkopuolella vaihtoehtohistoria on saanut suurempaa suosiota. Uchronia-bibliografian mukaan englanniksi on ilmestynyt ainakin 3 100 vaihtoehtohistoriallista romaania, esseetä ja muuta julkaisua. Natsit ja Yhdysvaltain sisällissota ovat pysyneet aiheista suosituimpina.

Valtakunta ei aiheensa puolesta väitä olevansa omintakeinen, mutta näkökulma on poikkeava. Se pyrkii vastaamaan tutkimuksen ja historiallisten lähteiden nojalla kysymykseen, millainen olisi Saksan liittolaisten kuten Suomen asema voinut olla Saksan johtamassa Uudessa Euroopassa, ja miten siitä kerrottaisiin. Kuvitteellista Suur-Suomea on aikaisemmin kuvattu mustan huumorin ryydittämässä Jari Penttisen ja Jani Heikkisen roolipeliteoksessa Hiljaisuuden vangit(1995).

HISTORIA ON TARINA

Vaihtoehtohistorian erottaa fantasiasta se, että vaihtoehtohistoria toimii todellisen historian asettamien reunaehtojen sisällä. Sen on välttämätöntä huomioida yksityiskohtaisesti käsiteltävän ajan tilannetekijät; vaihtoehtojen täytyy olla sellaisia, joita aikalaiset ovat todistettavasti pitäneet mahdollisina. Kuitenkin mitä kauemmas historian erkanemispisteestä kuljetaan, sitä epävarmemmalla pohjalla kirjoittaja on. Koska jokainen tienhaara avaa lukemattomia uusia tienhaaroja, kontrafaktuaalinen pohdinta karkaa jossain vaiheessa väistämättä fantasian puolelle. Näin tekee myös Valtakunta, antaen tilaa mielikuvitukselle ja myös huumorille, joka on ainoa tapa todella irtautua menneisyyden painolastista ja sen kipeistä kohdista.

Liittoutuminen Saksan kanssa 1941–1944 on yksi Suomen historian isoimmista kipupisteistä. Sodan jälkeen se haluttiin unohtaa ja haudattiin erillissota– ja ajopuuteorioiden alle. Sittemmin on voitu jo vapaammin myöntää, että Suomen hallitus teki tietoisen päätöksen liittymisestä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Ratkaisun tehneiden poliitikkojen arvostelukyvyn voi kyseenalaistaa, mutta usein kritiikki maistuu jälkiviisaudelta. Vuoden 1940 päättäjät eivät tietenkään voineet nähdä, mitä tuleman piti. Churchill lausui alahuoneelle Iso-Britannian liittouduttua Neuvostoliiton kanssa, että ”mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin, hän lausuisi ystävällisiä sanoja vaikka itse paholaisesta”. Suomen valinta oli tehtävä kahden paholaisen väliltä.

Toteutunut historia halutaan usein nähdä jälkiviisaasti väistämättömän kehityksen tuloksena. Mikäli Neuvostoliitto olisi todella luhistunut Saksan hyökkäyksen seurauksena (kuten useimmat olettivat), suomalaisilla ei olisi ollut tarvetta hävetä voittajan kelkkaan hyppäämistä – vaikka kelkka olisikin vähän haiskahtanut. Suur-Suomi olisi oikeutettu Suomen historiallisen kehityksen luonnolliseksi päämääräksi. Sotasyyllisten sijaan olisi julkisessa keskustelussa moitittu sotaa edeltävän Suomen puolueettomuutta.

Kun tapahtumahistoria olisi osoittanut tehdyt valinnat oikeiksi, olisi kansallisissa piireissä harmiteltu vain sitä, ettei Suur-Suomi toteutunut aiemmin. Julkisuudessa olisi ihmetelty, miksi Ståhlberg taipui Tarton ”häpeärauhaan”? Miksei Mannerheimia tuettu 1918, kun hän olisi halunnut hyökätä Pietariin? 30–luvun hallituksia olisi syytetty siitä, että niiden liberaali eristäytymispolitiikka ja asehankintojen laiminlyönti johti lähes Suomen tuhoutumiseen talvisodassa. Suomen pelastajana olisi pidetty Hitleriä, joka avasi ”sateenvarjonsa” Suomen ylle 1940 – tyystin sivuuttaen sen tosiasian, että juuri Hitler oli myynyt Suomen Neuvostoliitolle Ribbentrop–Molotovin sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa. Lisäpöytäkirjan olemassaolo olisi yhä yksi poliittisen historian tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.

Virallisen historian välittämän kuvan arvostelemista pidettäisiin epäilyttävänä ja epäisänmaallisena, jopa vaarallisena. Vankileirien tapahtumista ja juutalaisten luovuttamisesta Saksaan tuskin kukaan olisi kuullut, vaikka voittoisan Suomen sortotoimenpiteet olisivat olleet paljon toteutunutta laajempia. Sekä liberalismi että konservatismi olisi toimittu taantumuksellisuutena. Keskustelufoorumeilla heiluteltaisiin Stalin-korttia. Yliopistot olisivat rotuajattelun pauloissa. Toisaalta siinä missä Neuvostoliiton voitto ei tehnyt Suomesta kansandemokratiaa, olisi Saksan voitto tuskin tehnyt kaikista suomalaisista natseja. Myötäjuoksijoita olisi varmasti riittänyt yhtä paljon kuin oikeastikin.

Voittajien rikokset on tapana painaa villaisella. Haluamme ajatella juutalaisten kansanmurhaa poikkeuksellisena inhimillisenä onnettomuutena, jota on mahdoton ohittaa. Mutta Saksan voiton jälkeen juutalaisten kohtalosta muistuttaminen olisi voinut olla niin tahditonta, että holokausti olisi haudattu poliittisista ja taloudellisista syistä historian marginaaliin. Euroopan suurten väestönsiirtojen keskellä juutalaisten kärsimykset olisivat hukkuneet välinpitämättömyyteen, jota vain Amerikassa asuvien emigranttien äänekäs lobbaustyö olisi yrittänyt rikkoa. Se oli myös Neuvostoliiton monien vähemmistökansallisuuksien kohtalo.